ninnu.net

Krista heräsi hiestä märkänä ja pelokkaana. Painajaiset olivat hallinneet hänen öitään. Yöt olivat demonien, ei enkelten, eikä enkelit voineet suojella häntä hänen omalta mieleltään. 

Krista tiesi olevansa oravanpyörässä omien valintojensa  vuoksi. Ensimmäisimpiä asioita mitä Mikael hänelle opetti oli, että me olemme  itse oman kehityksemme tiellä. Ihmisluonteelle on vaikeaa päästää irti omista haluistaan ja keskittyä kokonaisuuteen. Jokainen ihminen haluaa olla tärkeä, olla korvaamaton, vaikka jokainen pala elämän palapelissä on saman arvoinen.

Krista oli taistellut tuota ajatusta vastaan ja taisteli vieläkin. Hänen haavansa olivat hänen mielestään liian syviä. Niiden  merkitsemättömyys oli Kristalle välillä liikaa. Kyseinen ajattelukaava sai hänet häpeämään itseään. Se edusti kaikkea sitä mitä vastaan hän taisteli. Se oli paholaisen kieltä eikä kuulunut Jumalan lasten mieliin. Voi kuinka kauas olemmekaan ajautuneet valosta, Krista mietti. Kuinka korkeita ovatkaan  sydäntemme muurit.

Krista katseli miestä turvallisen välimatkat päästä. Harmaat kiehkurat puskivat karvalakin alta kuin aallot ulapalla. Siniset silmät olivat päättäväiset ja lempeät. Miksi me emme löytäneet toisiamme aiemmin, Krista ajatteli. Mitä olisimmekaan voineet jo saavuttaa? Taivas oli meidät jo siunannut ja vain sen äärettömyys oli rajanamme.

Krista oli hyvin kiinni mentorissaan. Kärsimättömästi hän odotti tilanteita oppia tältä jotain. Mikael oli karismaattisiin mies keneen hän oli koskaan törmännyt ja oli tottunut siihen, että ihmiset parveilivat Mikaelin ympärillä, kaikkialla minne hän meni. 
 
Me kaikki tarvitsemme johdatusta Krista mietti. Nämä
lampaat ovat eksyksissä ja vain Mikael voi näyttää heille valon ja polun, jota kulkea. Krista oli kuunnellut monenlaisia hengellisiä johtajia elämänsä varrella, mutta harva puhui niin avoimesti ja sydämestään kuin Mikael. Silti jokainen sana ja liike oli harkittu. Lohdullinen kosketus käsivarteen samalla
hetkellä, kun kuuntelijan silmiin alkoi nousta kyyneleet, ei ollut sattumaa. 

Mikael oli hiotunut tyylissään niin taitavaksi, että tiesitkö mies enää itsekään mistä näytteleminen alkoi ja mihin se loppui. Niille, joiden piti olla vahvoja muiden puolesta kävi usein niin. He antoivat enemmän kuin saivat ja lopulta ei olisi enää mitään annettavaa. 

Se ei olisi Mikaelin tai hänen kohtalonsa, sen Krista olin päättänyt jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän löytäisi tien pois tästä oravanpyörästä. Aika ei vain ollut hänen puolellaan. Mikael ei ollut enää nuorimies ja elämän surut näkyivät uurteina hänen kasvoillaan. Mies nauroin ja hymyili vähemmän kuin ennen ja liian usein Krista löysi hänet pohdiskelemasta asioita, joiden edessä he kummatkin olivat voimattomia. Mikael omasta tahdostaan ja Krista hänen pyynnöstään. Krista ei ollut vielä oppinut sitä, että maailmassa oli hyvin paljon asioita, joihin hän ei voinut tai ei saanut puuttua. Ihmisten oli määrä tehdä omat virheensä itse ja kärsiä niistä tulevat seuraukset. Miksi sen piti olla juuri kärsimys, minkä kautta ihminen oppi parhaiten?

Nuorena tyttönä Krista oli ajatellut Jumalan olevan vihainen heille. Jumala oli näyttäytynyt hänelle ankarana isänä, joka ei osannut rakastaa lapsiaan. Kaikessa oli kumminkin rakkaus mukana. Kukaan isä ei ollut koskaan rakastanut lapsiaan yhtä paljon. 

Krista kosketti ajatuksissaan arpiaan, hänen merkkejään, hänen virheistään ja kärsimyksestä, mikä silloin tuntui kestävän ikuisuuden. Kaikkien arvet eivät olleet yhtä näkyviä kuin Kristan, mutta kaikilla oli omansa ja oli hänen ja Mikaelin tehtävä löytää ne. Pahimmat löytyivät aina sydämistä, ne olivat syviä ja vuotavia. Vuosia niitä oli hoidettu vihalla ja katkeruudella. 

Pettymyksen viitassa nämä sieluparat vaelsivat ja karttoivat parantajia. Muutos oli aina pelottava ja joskus kivuliaskin. Pahimmat huusivat, huorittelivat, sylkivät päälle ja löivät. Oli paikkoja joihin Krista ei saanut mennä yksin, hän oli vielä liian kokematon. Hän oli vielä heikko ja kuuli voimakkaana syvyyden kutsun. Siksi kai Jumala oli lähettänyt hänelle Onnin suojelijaksi.

Kellot kutsuivat kansaa. Krista työnsi kukkalapionsa  syvemmälle mustaan multaan. Lapio osui kiveen. Krista sulki silmänsä ja puri hampaita yhteen. Kellot löivät taas. Krista työnsi kätensä multaan. Hän tunnusteli kiven kokoa ja muotoa. Se ei ollut iso kivi, mutta siinä oli teräviä kulmia. Hän hivutti sormensa kiven alle ja nosti sen hitaasti ja rauhallisesti läpi möyhityn mullan. Krista avasi silmänsä ja tarkasteli kiveä. Oletko sinäkin väärässä paikassa, hän mietti. 
 
Krista oli uppoutunut kiven lumoihin eikä kuullut lähestyviä askelia. Mikael pysähtyi parin askeleen päähän Kristasta ja tarkasteli naista. Luja, mutta heiveröinen, Mikael mietti. Vain Jumala voi yhdistää kaksi vastakkaista elementtiä ja saada ne kukkimaan. Raskas on Jumalan lahja niille, jotka eivät sitä ole pyytäneet. Mikael veti syvään henkeä, riisui kenkänsä ja sukkansa, astui pari askelta Kristan viereen. Möyhitty multa kutitteli hänen varpaittensa välissä. Mikaelia nauratti. Jumalalla oli hyvä huumorintaju.
 
Krista oli kuin Mikaelia ei olisikaan. Hän tiesi mitä mies halusi, eikä aikonut antaa periksi. Tämä oli hänen ja Jumalan välinen asia ja Mikaelin oli turha yrittää tulla väliin. ”Etkö sinä tule kuuntelemaan”, Mikael kysyi. Krista ei vastannut mitään. Hän laski varovaisesti kiven maahan ja jatkoi töitään. ”Vaikka minä pyytäisin”, Mikael jatkoi. Krista pysyi vaiti. Mikael laskeutui hänen viereensä ja työnsi kätensä multaan. ”Sinun ei pitäisi liata vaatteitasi, mitä ihmiset tuumaavat, kun saarnaat heille yltä päältä mullassa.” Krista lausui, niin rauhallisesti, kun pystyi. ”En minä heille saarnaa, minä puhun heille.”
 
Kristaa raivostutti tapa millä Mikael löysi aina oikeat sanat. Kenen valtuuksilla hän tuli tyynnyttämään Kristan myrskyä. ”Sinä odotutat heitä.” ”Eivät he minua odota. Heillä on Jumala, he eivät odota mitään. Vaikka minä jäisin tänne sinun kanssasi, olisivat he täyttyneitä. Sinä sen sijaan olet vajaa. Sinun maljasi vuotaa. Sen pienistä rei’istä tihkuu elämän valo. Annat sen tippua, mutta et näe kuinka se saa kukkimaan karunkin maan. Sinä olet Jumalan lapsi Krista, halusit tai et. Siihen sinä itse, et voi vaikuttaa. Ei Jumala kysy meiltä keltään olemmeko valmiita. Ei Jumala perustele tekemisiään, vaan luottaa siihen, että ne näkevät, jotka haluavat. Ne kuulevat, jotka ymmärtävät. Kaikkivaltiaan ei tarvitse selitellä
tekemisiään.”

Viha kiehui Kristan sisällä. Sen palo näkyi hänen silmissään. Krista nousi hitaasti, muttei varmasti. Pieleen, hän mietti. Mikael varmasti tuntisi hänen epäröintinsä, vaikka Krista kuinka sitä yrittäisi piilotella. ”Mennään sitten.” Hän tiuskaisi. Pieleen, taas, koska hän oppisi, ettei huijata huijaria.

 *****

Salin perällä varjoissa Krista seisoi, selkä seinää
vasten. Hän katseli Mikaelia, kun tämä asteli ihmisten eteen paljoin jaloin, varpaanvälit mullassa. ”Minä kävelin Jumalan maalla jalat paljaina.” Mikael aloitti. Krista sulki silmänsä. Vihassaankin hän ei voinut olla nauttimasta Mikaelin sanoista ja miehen äänestä, joka oli kaunein ääni päällä maan. ”Mikään ei ole sattumaa. Jokainen molekyyli on tarkkaan harkittu, jokainen askel ennalta nähty. Jokainen kyynel ennalta itketty ja itkettävä se on uudestaan. Me suremme, koska emme ymmärrä, me itkemme omaa menetystämme. Menetystämme siitä, mitä emme koskaan omistaneet. Niin sairas on ihmisen mieli. Me rikomme toisemme jo ensi askelilla ja rikkinäisen maljan korjaaminen vie yhden ihmisen elämän verran. Jumalalle se on vain kuiskaus tuulessa. Sulkekaamme silmämme ja hiljentykäämme. Kuunnelkaamme Jumalan
kuiskaus.”
 
Kristan avatessa silmänsä hän ei enää seissyt selkä
seinää vasten vaan makasi luostarin kylmällä lattialla pää Mikaelin sylissä. Ihmiset olivat poistuneet ja ilta aurinko tulvi sisään avoimista ovista. Krista painoi silmänsä kiinni, kietoi kätensä Mikaelin ympäri ja itki.

Krista otti peilin taskustaan ja katsoi itseään siitä. Hän muisti päivän, jolloin Mikael antoi peilin hänelle. Krista asui tuolloin kadulla muiden kaltaistensa tavoin. Mikael oli vieraillut hänen luonaan jo muutaman kerran tuoden ruokaa ja puhdasta vettä, jotka Krista oli jakanut muiden onnettomien kanssa. ”Haluatko nähdä Jumalan kasvot Krista?”Mikael oli kysynyt häneltä. Epäileväisenä ja pelokkaana Krista oli nyökännyt varovasti. Mikael oli ottanut taskustaan pyöreän peilin, jonka takakannessa oli kukkasia. Kukkien värit olivat jo hieman haalistuneet, mutta Kristan mielestä ne olivat kauniita. Mikael käänsi peilin, että Krista näkisi omat kasvonsa. Aluksi Krista säikähti ja peitti kasvonsa käsillään. Ensi hämmennyksen haihduttua Krista tirkisteli kuvaansa sormiensa välistä. Lopulta
hän uskaltautui koskettamaan peilin pintaa. ”Ota se käteesi.” Mikael asetteli peilin varovasti Kristan täriseviin sormiin, nousi ja lähti. Krista muisti ajan ennen katuja ja varjoja, muisti miltä tuntui olla elossa. Peilistä tuli Kristan arvokkain omaisuus ja sitä se oli vieläkin. Peili oli opettanut hänelle paljon, ei vain itsestään vaan myös ympäröivästä maailmasta. Kaikista eniten peili oli opettanut Kristalle, mitä oli olla ihminen ja kuinka vahingollinen ihminen oli itsellensä. 
 
Krista muisti ajat, jolloin hän alkoi liikkua Mikaelin mukana kuin miehen varjona. Sen suunnattoman vihan, mitä hän tunsi nähdessään Mikaelin antavan peilin, erilaisen kuin hänen oli, mutta peili siinä kuin hänen peilinsä, jollekulle muulle. Krista tunsi itsensä petetyksi ja huijatuksi. Hän heitti peilinsä maahan ja juoksi karkuun. Mutta ei ollut varjoa, josta Mikael ei olisi häntä löytänyt. Yhtenä päivänä, kun Krista istui joenrannalla puiden varjoissa, katsoen häntä kutsuvaa virtaa. Mikael saapui kuin kutsusta ja istui hänen viereensä ja ojensi peilin Kristalle. ”Minä korjautin sen.” Mikael sanoi. ”Etkö sinä näe Krista? Me olemme kaikki samaa ja yhtä.” Krista oli vaiti ja tuijotti virtaa. Häntä ei ollut hävettänyt ikinä, niin paljon, vaikka hän oli tehnyt kaiken, mitä kunnioituksen menettänyt ihminen voi tehdä. ”En minä ole sinulle vihainen, pettynyt kyllä ja surullinen. Pettynyt itsekkyyteesi ja surullinen siitä, miten viha pitää sinua otteessaan. Sinä et ole vihan lapsi Krista, sinä olet rakkauden lapsi. Minä näen sen sinusta. Tavasta millä sinä annat levon niille, jotka sitä tarvitsevat, lohdutuksen sitä vailla oleville. Sinä olet kaunis Krista. Harvoille Jumala antaa sekä profetian, että marttyyrin lahjan. Älä silti ikinä pidä itseäsi etuoikeutettuna. Sen minkä Jumala antaa, sen hän voi ottaa pois.” Siitä päivästä lähtien Krista oli seurannut
Mikaelia.

Krista on pitkäaikainen prokkis. Krista on tuleva kirjani, joka ehkä ilmestyy joskus. Mitään aikarajaa kirjan valmistumiselle ei ole. Se valmistuu kun valmistuu. Kirjalle on jo kehikko valmiina, jonka ympärille punainen lanka on kudottu. Kolmen päähahmon (Krista, Onni ja Mikael) kohtalot on jo kirjoitettu mieleeni. Heidän kulkemat askeleet on jo laskettu ja kirjoitus kirjoitukselta maalaan heidän maailmansa.

Tähän osioon blogistani tulen tiputtelemaan toisistaan irralla olevia sivuja, jotka lopuksi tulen kutomaan yhteen. Mutta koska en usko omistamiseen tai rahaan, niin haluan jakaa tulevan kirjan ja sivut niiden kanssa, jotka niitä jo haluavat lukea.

Antoisia lukuhetkiä.

Nyt on perse taas laahattu salille ja paikat on kipeenä, ah ihanaa. Piti aloittaa treenit jo sunnuntaina, mutta ne jotka seuraavat minua facebookissa ovatkin jo kuulleet surullisen kuuluisesta sunnuntaitreenistä. Sunnuntaina reippailin salille ja vaatteita vaihtaessa huomasin, että treenihousut on himassa. Vähänkö vitutti. Kuntoilun sijaan menin saunaan ja kauppaan. Oli rankka reissu.

Mutta joo olen siis hurahtanut crossfittiin ja treenannut epäsäännöllisen säännöllisesti. Tämä johtuu myös 3 flunssasta, jotka olen sairastunut, mutta asiaan hopi hopi.

Eilen tein muunnellun Cindyn, mikä on lempiohjelmiani. Cindy muodostuu seuraavasta kombosta: 5 leukaa, 10 punnerrusta ja 15 kyykkyä. Tämä sarja tehdään, niin monta kertaa kuin ehditään 20 minuutissa. Muutin ohjelmaa sen verran, että lisäsin alkuun ja loppuun 500 metriä soutua.

Nyt jottei kenellekkään jää epäselväksi, niin en ole se sama huippukunnossa oleva 20 v.mimmi, joka olin 12 vuotta sitten. En  ehtinyt tehdä rundii kuin 7 kertaa ja sekin neitipunnerruksilla ja leuvanvedot tein laitteella, jolla saa helpotusta. En myöskään juossut laitteelta toiselle vaan lähennä lyllersin. Silti olin tyytyväinen saavutukseeni. Ja tärkeintä oli kumminkin, että saa ittensä liikkeelle ja makkarat hyllyyn.

Tänään tein Jerryn tai siis lähes tulkoon. Jerryssä ensin juostaan 1 maili, sitten soudetaan 2 kilsaa ja juostaan taas maili. Mun versio oli kilsa juoksuu, 2 kilsaa soutuu ja kilsa juoksuu. Oli ihan riittävän rankka. Soudussa pidin myös kaksi minuutin mittaista paussia. Soudin ensin kilsan ja huilasin, sitten puoli kilsaa ja tauko ja vikat puoli kilsaa vedin pelkällä raivolla ja sisulla. Tärkeintä ei mulle, kun ole sijoitus vaan maaliin pääsy. Sillä, että yrittää repii ittestään enemmän kuin mitä on annettavaa pilaa vaan oman fiiliksensä.

Huomenna on vuorossaa jooga, sen vertta tuntuu jo noi kaksi salipäivää lihaksissa, että kunnon venyttely ja shanti shanti meininki on paikallaan.

Hei beibe olen pahoillani siitä,
ettei mun itseluottamus aina riitä.
Silloin olen sulle kusipää,
vaikket kaipaa paskaa niskaan enempää.

Kaikkeni sulle rakas annan.
Raskaat taakat kanssasi kannan.
Ihminen olen silti vaan.
Ihminen, joka elää tunteistaan.

Jos puhua osaisin,
sulle kaiken kertoisin.
Pahanoloni näyttäisin.
Sen syyt kassasi jakaisin.
Ei meitä ole tehty elämään näin,
kaikki kääntyy vielä parhain päin.

Sä oot mulle koko maailma.
Herää mun vierestä huomenna.
Tyhjä kuori olisin,
jos sut menettäisin.

Rakastat mua ja mä tunnen sen.
Se tekee kaikesta elämisen arvoisen.
Vaikka oon lapsellinen kilipää,
et vois rakastaa mua enenpää.
Siksi tähdet taivaalta sulle annan,
sieluni voiman,
elämäni,
sua vain rakastan.

Taannoin eräs miespuolinen ystäväni luonnehti minua röyhkeäksi. Hän pehmensi väitettään sillä, ettei uskonut minun olevan tietoisesti röyhkeä, vaan olin luonnostani sellainen. Kommentti sai minut miettimään käytöstäni. Olen mieltänyt itseni sanavalmiiksi ja suorasanaiseksi, mutten koskaan röyhkeäksi. Lopulta unohdin asian, kunnes se palasi takaisin mieleeni, kun luin Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisaan- kirjaa. 

Aloin pohtimaan asiaa uudelleen. Ehkä en ollutkaan röyhkeä, vaan käyttäydyin naiselle epätyyppisellä tavalla eli käyttäydyin kuin mies ja tämän miespuolinen ystäväni koki  röyhkeytenä. Käytös, joka oli täysin sallittua ja odotettua mieheltä oli naiselta röyhkeyttä. Itseriittoinen ja omanarvonsa tunnistava käytös ei sopinut naiselle, ei edes politiikassa. Minun ei tullut vaatia vaan pyytää.

Mielessäni kävin läpi tilanteita, missä olin ainoana naisena tai ainoana äänekkäänä naisena kanssakäymisissä miesten kanssa. Kirjan tilanteet alkoivat toistaa itseään. Kun käyttäydyin tilanteessa kuin mies, se  hermostutti miehiä ja heistä saattoi tulla jopa aggressiivisia, he eivät  ymmärtäneet käytöstäni. Minä en saanut puhua pitkään ja paljon, jos puhuin  liikaa asiasta huomautettiin minulle. Joku tietty näkökulma tai lähtökohta oli minun suustani sanottuna väärin ja sama näkökulma tai lähtökohta miehen suulla sanottuna oli Jumalan tosi. Otin keskusteluissa muut huomioon ja annoin heidän puhua rauhassa, kun miehille oli täysin ok käyttäytyä kuin apinalauma; huutaa  ja puhua päälle, he tekivät sitä jopa toisillensa.
 
Oivallukseni rauhoitti minut. En ollut tehnyt mitään väärää, enkä ollut röyhkeä, käyttäydyin kuin mies, siinä ongelma. Teen töitä hierarkkisessa ja miesjohtoisessa työpaikassa, elän yhteiskunnassa, joka kutsuu itseään tasa-arvoiseksi, mutta jossa todellisuudessa tasa-arvo rajoittuu vain seksuaalikiintiöihin. Röyhkeyteni ansioista olen pärjännyt kohtuullisen hyvin ja osannut välttää osan miinoista, joihin me naiset tietämättämme astumme. Röyhkeyteni on suonut minulle mahdollisuuden elää naisten ja miesten maailmojen välimaastossa, ei ilman hintaa tietysti, mutta kaikkihan tässä yhteiskunnassa maksaa. Joten olkaa röyhkeitä naiset, kyllä
kannattaa!